tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kun oot siinä, kaikki unohtuu

Heippamoi. Mun uusi blogiproggikseni on ollut työn alla jo ties kuinka kauan ja oikeastaan ollut ihan vaan pientä hiomista vailla valmiina ties kuinka pitkään. Kiireistä tässä nyt ei kuitenkaan ole kysymys. Mä olen ihan vaan heittäytynyt nauttimaan elämästä. Tämä on ollut todella rento ja ihana kesä, rennoimpia aikoihin. En ole edes avannut konetta kovinkaan monia kertoja. Olen oivaltanut, että juttuja voi tehdä vaikka kesät täyttyvätkin työnteosta. Olen uskaltanut paljon enemmän niin monella saralla ja kokenut monia asioita ensimmäistä kertaa. Nyt tuli vaan sellainen olo, että tekee ihan hirveästi mieli tulla sanomaan tänne jotain. Tuli vähän niinkuin ikävä. Niinpä mä nyt päätinkin tulla vaan kertomaan mitä oikein kuuluu. Jakaa vähän fiiliksiä ja fiiliskuvia menneiltä viikoilta.
 Mä olen rakastanut ihan mielettömän kovaa. Niin kovaa, että mun rinta on pakahtua onnesta ja musta tuntuu, ettei tämä ole enää edes todellista. Olen rakastanut Nikoa ihan loputtomasti, ihmisiä ympärillä, omaa rohkeutta heittäytyä mukaan uusiin juttuihin, edelleen tätä asuntoani parhaalla sijainnilla ja kaikkea tätä onnellisuutta, joka kumpuaa siitä, että olen kai ikäänkuin löytänyt paikkani maailmassa. Kaikessa tässä hyvässä fiiliksessäni päätin kuitenkin aloittaa postaukseni kuvasta maailman pahimmasta darrasta. 
 Olen tutustunut ihan uskomattomiin ihmisiin ja tehnyt kaikkea spontaania. Saimme kuin saimmekin hankittua liput hetkessä loppuunmyydyille Naamoille vielä  viime keskiviikkona ja menetinkin viikonloppuna festarineitsyyteni. Nautin viikonlopusta enemmän kuin mistään pitkään aikaan. Sain olla räjähtänyt ja niin onnellinen festariprinsessa. Festariprinsessa, jonka poikaystävä hakee sille  sen kanssa vohveleita, koska niin poikaystävien kuuluu tehdä. 
 Olen kietonut käteni tiukemmin Nikon ympärille ajaessamme moottoripyörällä auringonlaskuun. Olen kokkaillut kynttiläillallisia, itkenyt onnesta Nikon yllättäessä minut työpäivän jälkeen ja jälleen kerran miettinyt miten loistavaa elämä onkaan. Olen myös syönyt miljoonassa hyvässä ja vähemmän hyvässä ravintolassa, vaihtanut yöpuvun viinilasiin ystävän seurassa ja juhlinut sikoni Mi Min kanssa. 
Siskoni matkusti myös luokseni Jyväskylään viettämään tyttöjenviikonloppua. Kävimme katsomassa slaavihaitarikeikkaa lähibaarissa, otimme miljoonia kuvia, opetimme uutuusdrinkkejä uusille grillijonotuttavuuksille, tanssimme, itkimme ja nauroimme aamuyöhön. Upean siskoni, Mi Mi Mendinen blogia voitte kurkkia täällä!
 Olen istunut lukemattomilla terasseilla nauttimassa elämästä, eksynyt pussikaljalle puistoon, tanssinut ja hyppinyt keikoilla ja tanssilattialla, istunut tyttöjen kanssa aamu viideltä eteisen matolla ringissä syömässä pizzaa ja ihmettelemässä hullua iltaamme. Olen tavannut maailman siisteimpiä tyyppejä, sydämellisimpiä ihmisiä ikinä, suurimpia kusipäitä hetkeen ja tajunnut kuinka tärkeitä nämä mun jo elämässäni ollevat ihmiset mulle ovatkaan. Toivottavasti tiedättekin sen.
Olen nauttinut mun uusista vaaleista kesäkutreista ja tuntenut itseni niin kotoisaksi pehkossani. Jotenkin nämä vaaleammat hiukset ovat sitten loppujenlopuksi se mun juttuni.

Tämä postaus oli nyt vain tällainen pikkuinen moikkaus ennenkun saan uuden blogini pystyyn. Ainakin viime viikonlopun jäisten öiden perusteella se kylmempikin vuodenaika on nimittäin tulossa ja ehkä elämä tietokonen ääressä alkaa taas houkutella. Se aika, kun tekee mieli murehtia pikkaisen enemmän vatsanseudun rasvaprosentista, kuntosali on taas se place to be, viikonloppuja tekee mieli viettää siellä lämpimässä kotisohvan nurkassa ja elämä on kaikinpuolin kunnollisempaa. Mutta materiaalia mulla on siis jemmattuna ihan mielettömästi. Muutakin kun näitä kännykkäkuvia. Lupaan palata siis pian. Siihen asti mun kuulumisia voi seurailla Instasta nimellä @khhaija. Toivottavasti teilläkin on ollut vähintään yhtä ihana ja huikea kesä ja voitte samaistua mun fiiliksiin. 

<3:Khaija

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Muutoksen tuulia

Heissan! Ajattelin tulla tänne vähän valoittelemaan blogini hetkellisen kuolemisen syitä. Musta on alkanut tuntua, että matka Khaijas -blogin kanssa alkaa olla päätöksessään. Jotenkin tuon pikaisesti keksityn nimen alla bloggaaminen nyt vaan ei tunnu omalta jutulta. Kuitenkin olen oppinut tämän blogin myötä ihan mielettömästi ja kehittynyt melkoisesti monilla osa-alueilla. Blogimaailmasta mua ei pois kuitenkaan saa, sen verran tästä jutusta tykkään. Siitä on tullut mulle ihan mielettömän tärkeä harrastus, ilmaisukanava ja osa elämää. Tämä blogi on antanut mulle niin paljon enemmän kuin olisin ikinä voinut edes kuvitella. Uskomattomia tilaisuuksia, upeita yhteityökumppaneita ja kamppiksia. Myös kaikki teidän lukijoiden mielettömät ja tsemppaavat  kommenttinne täällä blogissa, moikkaukset tosielämässä ja tutusuminen muihin bloggaajiin, ovat sellaisia juttuja joista en ole valmis luopumaan. 
Näinpä olenkin kokoajan pistämässä kasaan ihan uutta blogia, jossa voin aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Uuden blogin perustaminen tuntui jotenkin kaikkein luonnollisimmalta idealta, kun vaihtoon menevän nimen ja osoitteen lisäksi pääsen keskittymään ulkoasuunkin ilman käyttökatkoksia. Haluan tehdä juttua, jonka takana seison 110 %. Vinkkailenkin tänne ihan sillä sekunnilla, kun uuden blogini saan pystyyn. Mä olen ihan mielettömällä innolla tekemässä tätä jutta ja toivonkin, että saan jutut valmiiksi mahdollisimman nopealla aikataululla!


<3:Khaija

torstai 4. heinäkuuta 2013

Turisti

Viime lauantai sisälsi lukemattomia ajokilometrejä, lämpöasteita, huonoja juttuja, naurua ja kesäistä fiilistä. Lähdimme aamutuimaan ajamaan kohti Kiteetä ja Nikon mummon syntymäpäiviä. Menomatkalla pysähdyimme Savonlinnassa nauttimassa torikahvit. Vaikka tämä minun tuikitavallinen shortsiasu nyt on tuskin mitenkään loputtoman inspiroiva, halusin jakaa nämä vähän erilaiset asukuvat ihan tuon fiiliksen takia. Vaikka shortseista nyt puuttukin yksi nappi, nämä kuvat saavat ainakin minut mukanansa siihen Etelä-Euroopan rantakatujen tunnelmaan. 

Olen vieraillut Savonlinnassa viimeksi joskus lapsuudessa. Tai ainakin muistan siinä maailman rumimmassa pinssienkeräilykankaassani komeilevan Olavinlinna -pinssin. Musitan myös olleeni hyvin ylpeä tuosta pinssikokoelmastani. Kesäinen päivä sai kaupungin todella oikeuksiinsa ja kieltämättä kai pikkaisen rakastuin. Ehkäpä noita lapsuusmuistoja voisi olla paikallaan siis hieman verestää vaikka ihan kunnon viikonloppureissun merkeissä. Sitä tulee helposti unohdettua, miten hienoja paikkoja meillä täällä ihan Suomessakin onkaan.  

<3:Khaija

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Rakastunut nainen

Moikka! Halusin tulla kertomaan teille, että mä taidan olla rakastunut. Vaikka ihmiset mun elämässäni ovatkin olleet varsin upeita ja edesauttaneetkin tätä rakkautta, puhun nyt kuitenkin mun rakkaudestani uutta asuntoani kohtaan.  Kun tulimme eilen tuomaan ekan tavarakuorman tänne kämpille ja tajusin viimein pääseväni pois siitä pimeästä, ahtaasta ja rähjäisestä opiskelijaluukusta, kasvoni valtasi maaimankaikkeuden levein onnellisuushymy. Ja siinä se on ja pysyy. Kaikki stressimurheet kaikkosivat kauas pois ja tuntuu kuin mikään ei voisi mennä pieleen. Viikonloppu oli täynnä ohjelmaa, vähän jopa stressaavakin. Ajettiin ainakin kuusisataa kilometriä ja kannettiin miljoona laatikkoa ja vaatesäkkiä. Kaikki oli kuitenkin täydellistä tavallaan.
Vielähän täällä on tavarat vähän rempallaan. Tämä asunto on kuitenkin niin valoisa ja avara, ettei pahvilaatikot paljoa haittaa. Lisäksi tämä on niin keskellä kaupunkia, että ikkunoista kuuluu elämä. Onneksi muutin pari viikkoa ennen Maiskia, niin olen saanut ripotella tavarani ympäri asuntoa. Mulla on tässä runsaasti aikaa keksiä niille paikkoja. Vaikka Maiski lupasi vaatehuoneen kokonaan mun käyttööni, alkaa mun kaappitila uhkaavasti huveta. Onneksi meillä on pienen asunnon kokoinen vinttikomero ullakolla. Sieltä ullakolta on muuten mielettömän kauniit näkymät Jyväskylän ylle. Veikkaan, että siitä tulee mun myrskyinen lempparipaikkani. Mikä voisikaan olla parempaa, kun kuunnella sateen ropisevan ihan yläpuolella upeiden näkymien avartuessa eteensä? 

Tänään mä aloitin päiväni juoksemalla piiskaavassa sateessa. Kun pääsin kotiin naama punaisena ja vettävaluvana, en voinut siltikään kuin hymyillä. Ehkä ihan pikkuisen hävetti juosta takaisin keskustassa katujen ollessa täynnä matelevia autoja. Olin kuitenkin joka askeleella vain iloinen siitä, että nämä ovat nyt mun kotikulmiani. Lisäksi tähän asuntoon on vain niin mahtava tulla. Mennä lämmittelemään suihkuun, joka on ihan tämän vuosituhannen puolella remontoitu (uudenkarhea oikeastaan) ja tehdä aamupalaa keittiössä jossa mahtuu vaikka tanssimaan. Mahtuu sinne myös ihan oikea keittiönpöytä! Ja tässä asunnossa voi polttaa kynttilöitä. Se mun vanha luukku oli niin epäkynttilämäinen paikka, ettei siellä voinut. Rakastan kynttilöitä, joten nyt onkin upeaa postailla niiden valossa, kuunnella Bon Iveria ja juoda teetä. Kieltämättä tuntuu aika mahtavalta asua nyt kämpässä, jota voi sanoa kodiksi. Ja en malta odottaa, että myös Maiski tänne kotiutuu ja meistä tulee ihan oikeasti kämppiksiä. Musta tuntuu, että tuleva syksy taitaa olla aika mahtava.
Nämä kuvat ovat puolestaan peräisin perjantailta. Silloin asuin vielä masennuskämpässäni, mutta olin oikeastaan aika onnellinen. Niko taisi olla onnellinen, että puin päälleni tuollaisen itselleni hyvin epätyypillisen pikkumekon. Perjantai oli kovin kuuma päivä ja musta tuntui eniten kesältä ehkä tänä vuonna. Ei tehnyt mieli pukea päälleen tuota enempää. Käytiin Jennan kanssa rannalla ottamassa aurinkoa ja oli aika ihana olla. Muistan kun pyöräilimme pois ja mulla soi toisessa kuulokkeessa hyvä musiikki, aurinko oli lämmin, ilmassa tuoksui aurinkoöljy ja vastaantulevat ihmiset säteilivät kesää. Ehkä se onnellisuus ei olekaan asuntoja, säätiloja tai onnistumisia vaan ihan suhtautumista elämään? No okei, ihmisiä ja rakkautta se nyt on ainakin mulle ehdottomasti.

<3:Khaija